The act of prostitution is generally associated with selling one's body for money, but to my mind that is the least significant example of the Prostitute archetype. The Prostitute thrives most bountifully in subtle ways and in the ordinary, everyday circumstances. It comes into play most clearly when our survival is threatened. Its core issue is how much you are willing to sell yourself - your morals, your integrity, your intellect, your word, your body, or your soul - for the sake of physical security. The Prostitute archetype also dramatically embodies and tests the power of faith. If you have faith, no one can buy you. You know that you can take care of yourself and also the Divine is looking out for you. Without faith, however, you will eventually meet the price you cannot turn down.
- Caroline Myss
Saavuin Meksikosta tasan kuukausi sitten ja aika Suomessa on pistänyt miettimään, millainen on todellisuus jossa elän ja miten erotan sen illuusiosta. Kun katselen kaupunkia bussin kyydistä, huomaan ahdistuvani muurahaispesän kuhinasta, joka päämäärättömästi kiirehtii tekien asioita saavuttamatta ydintään. Viimeisen kuukauden ajan olen ollut se muurahainen, joka tekee, kun kuuluu tehdä, kiirehtii kun kuuluu kiirehtiä. Ole järkyttynyt, miten irti itsestäni ja väsynyt voin olla kun kyse on kuitenkin vain kuukaudesta muurahaisperheen osana. Ja miten nopeasti sitä voikaan hukata yhteyden omaan ytimeensä ja antautua ympäröiville peloille.
Minun pitäisi olla nyt työharjoittelussa, yövuorossa antenataaliosastolla. Olenkin kotona, kun lapseni on kuumeessa. Ja mikä mielenmyrsky päivällä olikaan kun mietin, miten saan harjoitteluni lopputunnit tehtyä, sillä olen kahta yövuoroa vaille hoitanut kätilöopintoni loppuun. Aivan kuin osaamiseni jäisi kriittisesti vajaaksi vuoron tai kahden puuttuessa. Minun lapseni tarvitsee minua ja hänen hyvinvointinsa ei voi jäädä direktiivien jalkoihin. Heräsinkin pohtimaan arvojani ja miettimään mitä teen kätilökoulutuksessa ja minne oikein olen matkalla.
Huomaan, että nyt loppua kohden oma motivaationi opintojen suhteen on hiipunut. Minun on entistä vaikeampi suorittaa asioita, joita ulkopuolelta määritellään ja jotka sotivat minun omia arvojani vastaan. Olen tuntenut rämpiväni suossa ja kaikki työskentely opintojen päätökseen saattamiseksi on tuottanut suunnatonta ponnistelua. Ja vaikka tämä eloani vaikeuttaakin, olen samanaikaisesti hyvin tyytyväinen. Ai nurinkurista? No ei suinkaan! Olen tehnyt paljon töitä sen eteen, että saan yhteyden siihen omaan todelliseen olemukseeni asettaen rajani siihen, mihin asti suostun menemään. Kun olen itsessäni, omassa voimassani, en enää pysty tai halua toimia omaa totuuttani ja arvomaailmaani vastaan. Olen antanut aivan valtavasti aikaani ja energiaani koulutukseen ja tittellin, ja huomaan nyt valmistuessa samanaikasesti helpotusta ja pettymystä. Olen hengissä, mutta en koulutuksen ansiosta hyvinvoiva tai voimaa täynnä. Ehkäpä se tosiaan vaan vahvistaa, mikä ei tapa?
Kuukausi antenataaliosastolla on avannut silmiäni lisää. Muistutuksena on saattanut toimia raskaana oleva nainen, joka itse epäilee kohonneiden verenpaineiden syyksi pelkoa tulevasta, synnytyksestä ja äitiydestä. Ja jota kuitenkin hoidetaan kuten rutiinisti pre-eklampsia epäillyissä ja psyykkinen puoli jätetään muutaman lyhyen keskustelun varaan. Tai nuori nainen, jonka synnytys ei käynnisty lapsiveden mentyä ja joka yhtäkkiä sivulauseen kautta paljastaa, miten paljon synnytys häntä pelottaa. Ja vaikka miten yritän saada synnytysvalmennuksen mahtumaan kymmeneen minuuttiin ja kolmen muun potilaan lomaan, olen velvoitettu jatkamaan minulle määrättyä rutiinia antibiootin tiputuksen ja ktg-käyrityksen keskellä. Tai entäs kun kaksi lääkäriä saapuu arvioimaan potilaan vointia ja molemmilla on hanskat ja liukuvoiteet käsissään, ennen kuin potilaasta on edes todella kuunneltu.
Olen mennyt harhaan siinä, kun luulin opiskelevani kätilöksi. Sain nimittäin koulutuksen sairaalakätilöksi, sellaiseksi joka tuntee terveydenhuoltojärjestelmän rutiinit ja hierarkiat, joka tietää paikkansa ja noudattaa ohjeita. Joka työskentelee muurahaisena muurahaispesässä. Ja kun sanoudun irti järjestelmästä, sanoudun irti koulutuksesta. Toki viisi vuotta on kasvattavaa aikaa ja sen olen tarvinnut. Ja kuitenkin tunnen, miten sairaalakätilökoulutuksen loppuessa aloitan sen todellisen koulun, oman itsenäisen kätilökoulutuksen. Aloitan nyt todella oppimaan niitä asioita, joita kätilönä haluan toteuttaa. Niitä perusasioita, kun puhutaan naisen rinnalla kulkemisesta. Minä en ole sairaalakätilö, enkä tiedä mitä tittelilläni oikein tekisin. Ehkäpä saan sen muokatuksi kauniiksi, sellaiseksi joka kuvaa sitä, mitä teen. Synnytyssuojelija, ehkäpä.
Miten vahva onkaan se tunne, kun sanon etten voi työskennellä sairaalassa. En kannata tätä muurahaispesää, en halua työskennellä sen osana. En voi kieltää ihmisen kokonaisvaltaisuutta ja jatkaa karkeiden ja kankeiden toimintamallien mukaista toimintaa. Minulle keho on tunteessa ja tunne kehossa, sosiaaliset suhteet psyykkeessä ja psyyke sosiaalisissa suhteissa. Olemme turhaan piirtäneet rajat, joita ei ole olemassa ja sokeutuneet todellisuudelle. Ei synnyttäjä ole irrallinen osa ympäristöään, eikä vatsassa oleva lapsi irrallinen osa äitiään. Mitä hulluutta onkaan kaikin tavoin korostaa erillisyyttä ja sulkea silmät todellisuudelta. Jokainen puu on yhteydessä toiseen.
Miten vaikeaa onkaan toimia niin, että todella käytännössä elämässään toteuttaa niitä totuuksia, joita on kyllä helppo puhua ja myötäillä. Niitä ydintotuuksia, joita sisältämme löytyy, arvoja jotka elämäämme ohjaavat. Miten usein muissa ihmisissä tunnistaakaan sen hetken, kun käyttäytyminen ei tuo ilmi sitä totuutta jota suullisesti ilmaistaan. Ja kun vain sillä tekemisellä on merkitystä. Walk the talk.
Pelko on se, joka saa meidät jatkamaan muurahaispesän rakennusta. Pelko siitä, ettei pärjää, ettei riitä, että elämä on sattumaa. Pelko irti päästämisestä, pelko kaiken sen pysyvyyden ja näennäisen turvallisuuden tunteen menettämisestä. Ja niin jatkamme elämäämme pelkojen keskellä ja rajoja rakentamalla. Pelkäämme jäävämme ulos yhteiskunnasta, rikkovamme sosiaalisia normeja ja ettemme saavuta niitä statuksia, joita meidän kuuluu tavoitella. Ja kun kuitenkin kannamme jatkuvasti sitä kalvavaa tunnetta, että tämä ei ole totta. Todellista onnea ei voi ostaa myymällä itseään. Päinvastoin, kun pelkojen alttarille alkaa uhrata omaa hyvinvointiaan, huomaa tulleensa yhteiskunnan pettämäksi. Avain on sukeltaa itseensä, omaan totuuteensa. Ja luottaa ja rakastaa elämää, ehdoitta.
Tänään on täysikuu. Tämä päivä on muistutus pysyä totuudenmukaisena omalle itselleen, omille arvoilleen ja omalle polulleen. Millaista elämäni olisi, jos jättäisin minua ympäröivän yhteiskunnan tarjoamat pelot sivuun ja luottaisin siihen omaan totuuteeni? Jos olisin yhteydessä todelliseen itseeni ja intuitiooni? Mieleni voi harhautua, aistini vääristyä, mutta jos pysyn kiinni omassa voimassani ja aidossa olemuksessani, en harhaudu polultani. Voima on minulla.
- Caroline Myss
Saavuin Meksikosta tasan kuukausi sitten ja aika Suomessa on pistänyt miettimään, millainen on todellisuus jossa elän ja miten erotan sen illuusiosta. Kun katselen kaupunkia bussin kyydistä, huomaan ahdistuvani muurahaispesän kuhinasta, joka päämäärättömästi kiirehtii tekien asioita saavuttamatta ydintään. Viimeisen kuukauden ajan olen ollut se muurahainen, joka tekee, kun kuuluu tehdä, kiirehtii kun kuuluu kiirehtiä. Ole järkyttynyt, miten irti itsestäni ja väsynyt voin olla kun kyse on kuitenkin vain kuukaudesta muurahaisperheen osana. Ja miten nopeasti sitä voikaan hukata yhteyden omaan ytimeensä ja antautua ympäröiville peloille.
Minun pitäisi olla nyt työharjoittelussa, yövuorossa antenataaliosastolla. Olenkin kotona, kun lapseni on kuumeessa. Ja mikä mielenmyrsky päivällä olikaan kun mietin, miten saan harjoitteluni lopputunnit tehtyä, sillä olen kahta yövuoroa vaille hoitanut kätilöopintoni loppuun. Aivan kuin osaamiseni jäisi kriittisesti vajaaksi vuoron tai kahden puuttuessa. Minun lapseni tarvitsee minua ja hänen hyvinvointinsa ei voi jäädä direktiivien jalkoihin. Heräsinkin pohtimaan arvojani ja miettimään mitä teen kätilökoulutuksessa ja minne oikein olen matkalla.
Huomaan, että nyt loppua kohden oma motivaationi opintojen suhteen on hiipunut. Minun on entistä vaikeampi suorittaa asioita, joita ulkopuolelta määritellään ja jotka sotivat minun omia arvojani vastaan. Olen tuntenut rämpiväni suossa ja kaikki työskentely opintojen päätökseen saattamiseksi on tuottanut suunnatonta ponnistelua. Ja vaikka tämä eloani vaikeuttaakin, olen samanaikaisesti hyvin tyytyväinen. Ai nurinkurista? No ei suinkaan! Olen tehnyt paljon töitä sen eteen, että saan yhteyden siihen omaan todelliseen olemukseeni asettaen rajani siihen, mihin asti suostun menemään. Kun olen itsessäni, omassa voimassani, en enää pysty tai halua toimia omaa totuuttani ja arvomaailmaani vastaan. Olen antanut aivan valtavasti aikaani ja energiaani koulutukseen ja tittellin, ja huomaan nyt valmistuessa samanaikasesti helpotusta ja pettymystä. Olen hengissä, mutta en koulutuksen ansiosta hyvinvoiva tai voimaa täynnä. Ehkäpä se tosiaan vaan vahvistaa, mikä ei tapa?
Kuukausi antenataaliosastolla on avannut silmiäni lisää. Muistutuksena on saattanut toimia raskaana oleva nainen, joka itse epäilee kohonneiden verenpaineiden syyksi pelkoa tulevasta, synnytyksestä ja äitiydestä. Ja jota kuitenkin hoidetaan kuten rutiinisti pre-eklampsia epäillyissä ja psyykkinen puoli jätetään muutaman lyhyen keskustelun varaan. Tai nuori nainen, jonka synnytys ei käynnisty lapsiveden mentyä ja joka yhtäkkiä sivulauseen kautta paljastaa, miten paljon synnytys häntä pelottaa. Ja vaikka miten yritän saada synnytysvalmennuksen mahtumaan kymmeneen minuuttiin ja kolmen muun potilaan lomaan, olen velvoitettu jatkamaan minulle määrättyä rutiinia antibiootin tiputuksen ja ktg-käyrityksen keskellä. Tai entäs kun kaksi lääkäriä saapuu arvioimaan potilaan vointia ja molemmilla on hanskat ja liukuvoiteet käsissään, ennen kuin potilaasta on edes todella kuunneltu.
Olen mennyt harhaan siinä, kun luulin opiskelevani kätilöksi. Sain nimittäin koulutuksen sairaalakätilöksi, sellaiseksi joka tuntee terveydenhuoltojärjestelmän rutiinit ja hierarkiat, joka tietää paikkansa ja noudattaa ohjeita. Joka työskentelee muurahaisena muurahaispesässä. Ja kun sanoudun irti järjestelmästä, sanoudun irti koulutuksesta. Toki viisi vuotta on kasvattavaa aikaa ja sen olen tarvinnut. Ja kuitenkin tunnen, miten sairaalakätilökoulutuksen loppuessa aloitan sen todellisen koulun, oman itsenäisen kätilökoulutuksen. Aloitan nyt todella oppimaan niitä asioita, joita kätilönä haluan toteuttaa. Niitä perusasioita, kun puhutaan naisen rinnalla kulkemisesta. Minä en ole sairaalakätilö, enkä tiedä mitä tittelilläni oikein tekisin. Ehkäpä saan sen muokatuksi kauniiksi, sellaiseksi joka kuvaa sitä, mitä teen. Synnytyssuojelija, ehkäpä.
Miten vahva onkaan se tunne, kun sanon etten voi työskennellä sairaalassa. En kannata tätä muurahaispesää, en halua työskennellä sen osana. En voi kieltää ihmisen kokonaisvaltaisuutta ja jatkaa karkeiden ja kankeiden toimintamallien mukaista toimintaa. Minulle keho on tunteessa ja tunne kehossa, sosiaaliset suhteet psyykkeessä ja psyyke sosiaalisissa suhteissa. Olemme turhaan piirtäneet rajat, joita ei ole olemassa ja sokeutuneet todellisuudelle. Ei synnyttäjä ole irrallinen osa ympäristöään, eikä vatsassa oleva lapsi irrallinen osa äitiään. Mitä hulluutta onkaan kaikin tavoin korostaa erillisyyttä ja sulkea silmät todellisuudelta. Jokainen puu on yhteydessä toiseen.
Miten vaikeaa onkaan toimia niin, että todella käytännössä elämässään toteuttaa niitä totuuksia, joita on kyllä helppo puhua ja myötäillä. Niitä ydintotuuksia, joita sisältämme löytyy, arvoja jotka elämäämme ohjaavat. Miten usein muissa ihmisissä tunnistaakaan sen hetken, kun käyttäytyminen ei tuo ilmi sitä totuutta jota suullisesti ilmaistaan. Ja kun vain sillä tekemisellä on merkitystä. Walk the talk.
Pelko on se, joka saa meidät jatkamaan muurahaispesän rakennusta. Pelko siitä, ettei pärjää, ettei riitä, että elämä on sattumaa. Pelko irti päästämisestä, pelko kaiken sen pysyvyyden ja näennäisen turvallisuuden tunteen menettämisestä. Ja niin jatkamme elämäämme pelkojen keskellä ja rajoja rakentamalla. Pelkäämme jäävämme ulos yhteiskunnasta, rikkovamme sosiaalisia normeja ja ettemme saavuta niitä statuksia, joita meidän kuuluu tavoitella. Ja kun kuitenkin kannamme jatkuvasti sitä kalvavaa tunnetta, että tämä ei ole totta. Todellista onnea ei voi ostaa myymällä itseään. Päinvastoin, kun pelkojen alttarille alkaa uhrata omaa hyvinvointiaan, huomaa tulleensa yhteiskunnan pettämäksi. Avain on sukeltaa itseensä, omaan totuuteensa. Ja luottaa ja rakastaa elämää, ehdoitta.
Tänään on täysikuu. Tämä päivä on muistutus pysyä totuudenmukaisena omalle itselleen, omille arvoilleen ja omalle polulleen. Millaista elämäni olisi, jos jättäisin minua ympäröivän yhteiskunnan tarjoamat pelot sivuun ja luottaisin siihen omaan totuuteeni? Jos olisin yhteydessä todelliseen itseeni ja intuitiooni? Mieleni voi harhautua, aistini vääristyä, mutta jos pysyn kiinni omassa voimassani ja aidossa olemuksessani, en harhaudu polultani. Voima on minulla.